Koko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein iltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli yhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä mukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se enää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi turhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen puronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.

Marraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä muodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä kyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa, valkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden sieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi talvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen iloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli ilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki siitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten koskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin pohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän lämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.

— — — Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti vihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana pysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut seurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä vaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja jäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli maassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa heinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta sitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi. Itsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin rastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili kuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain karua korpea.

Eräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se laskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle vetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä nälkää…

SYÖJÄTÄR.

Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina. Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.

Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.

Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen, mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä. Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä, pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.

Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan. Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi, lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen lennettyä verkon läpi.

Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki. Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki. Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi, vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten "viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, — sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään, esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.