Se odottikin — vastausta "kosimiseensa".
Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä, muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä, hiljaisuudesta, hämärästä… Niin omituisia "neitosia" ne ovat.
Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja — söi sen. Kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen — hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista, päinvastoin tavallista.
Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin tai matalin, arvelivat ne.
Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.
Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan, purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai kiipeämään lankaa pitkin ylös.
Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se, joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla, jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa lopettamaan ja lankapussiin käärimään.
Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa, julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.
Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa. Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.
Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin paikoilleen.