Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.
Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten elämää… nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun. Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon, autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.
Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista, leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti. Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut suoksi.
Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille, kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset "vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille. Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen", joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.
Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.
Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla, sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä, kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon, nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin, painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.
Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, — mutta mies tuli ja vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan pesään.
Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat poikasiksi, — kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen toistakymmentäkin munaa — sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. —
Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista, paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä, varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan. Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä. Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä "ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää " piip, piip " piiskutustaan, kun emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa, jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, — voidakseen piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin, mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.
Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa. Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen" vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään: se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen äännähtäen, kierteli se venhettä.