Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.
Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä. Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua paremmille metsästysmaille.
Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi. Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja, vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa, vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä, kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä; nyt oli vasta elokuun loppupuoli.
Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti… Uikut sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli raapaissut kaulaan ison haavan.
Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain… Silloin sen ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää höyhenpanssaria, — tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan kohtisuoraan sitä vasten.
Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun nokan ja toinen osui päähän.
Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös: hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää… sitten se ei enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas… läiskähti veden pintaan, jääden siihen kuolleena kellumaan.
Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin nuori uikku.
Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti sinnekin pääsemästä, — takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.
Uikkua rupesi tukahduttamaan, — olisi jo pitänyt päästä pinnalle hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan liikkumattomaksi.