Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen mielestä kannattanut kotiin kulettaa. —
Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, — surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan…" Sää oli jo koleaa, vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän, silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja uutena, kauniimpana kasvina kohottua…
Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan. Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina" matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren, punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; — nyt oli syyskuun alkupuoli. Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen huolenpitonsa jälelle jääneeseen.
Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.
Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet, sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.
Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin matkaa. — — —
Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton, palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä mökkiä eikä kaskiraiviota, — korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa näkyviä kuvaisiaan.
HALLAKORVEN KUNINGAS.
Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla, etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää, uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.
Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä — siihen viittaa majavan surullinen tarina —, ja ellei ennen kaikkea metsien hävitystä ehkäistä.