Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana, oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas, korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää, sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut. Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat, vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan kuin sika ruoka-altaansa ääressä.
Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.
Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta tältä tienoolta, — karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot ihmisestä, — vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, — kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen tuulen puolelta päin.
Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen. Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä, etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota. Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä, ja jatkoi taas… kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin ja rupesi nuolemaan sitä, — samalla tavoin kuin oli tottunut syömään muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa" ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa. Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.
Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin, noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on tuossa… ja tämä tässä… Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta. Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla, joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden tunne suurempi.
Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, — makeata nestettä ei se enää muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven hallitsijasta valkean "lumiukon".
Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta, sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista. Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta, epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.
Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. —
Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä kuivunutta rankkia.
"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä. Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.