Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta huolimatta osasi se sinne erehtymättä.
* * * * *
Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.
Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen makuupesänkin.
Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa, upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten, käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon alle… äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.
Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä, ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä. Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään. Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, — kun saisi kiinni tuon kirotun ihmissikiön… Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli tullut koston hetki.
Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta, keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin jatkaa!
Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan… Karhu luuli nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin… samassa kajahti pyssynlaukaus etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.
Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua. Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan, ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.
Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.