Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella. Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja ryskettä, — pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.
Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta ja lohduttomuutta.
Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet, arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi… Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun hohteessa.
Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä loppumattomassa lumi-erämaassa.
Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa. Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen, sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, — paukahti pistoolin laukaus… toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja. Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin. Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.
Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä kertaa oli entinen asetoveri…
Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.
Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.
* * * * *
Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää, vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen herrakseen ja valtiaakseen.