Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.
Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa, Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta. Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi, vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen" uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen nähneet.
Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään, joutui paksu homo sapiens yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.
Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.
Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään — sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja "riivatun hotkaleita".
Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen, tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei ollut mitään pelättävää.
Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin. Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta — ne olivatkin tuulen yläpuolella.
Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä. Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi, samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".
Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä kävivät.
Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä, juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli muuten — niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.