Minä muistan ajan, jolloin häntä jumaloin; se oli lempemme ensi aika. Silloin me hulluissa haaveissa elimme ja silloin me enimmät rammatkin elämään saatoimme. Onneton aika! Tyhjää, tyhjää täynnä, sun kaamea muistosi on.
Mutta nyt! Nyt minä sydämeni syvimmästä sitä vihaan, johon minä vihitty olen. Ja jos minulla olisi voimaa, jos minulla olisi tahdon-lujuutta, jos olisin kylmäverisempi kuin olen, niin tyynenä minä myrkkymaljan sekoittaisin ja iloiten hänelle sen ojentaisin. Ja silmää räpäyttämättä minä hänen kuolintaisteluaan katselisin; niin rakas ja hyvä kuin hän minulle onkin.
Mutta minä olen tunteen-lapsi, haaveen lapsi ja minä olen tahdoton raukka. Ja tahtoni voiman minä olen nälkään näännyttänyt, liittomme monina, pitkinä vuosina.
Silloin kun minä työtä tehdä tahdon, lähenee se minua viekkaana, hyvänä ja hymyilevänä. Se kiertää näkymättömän kätensä yli kaulani, se suikkaa näkymättömillä huulillaan minulle hekumallisen suudelman, se kuiskaa korvaani lepoa ja autuaallista lempeä ja minä olen voitettu. Ja silloin minä joutavuuksiin, hullutuksiin, haaveiluihin ja mihin hyvänsä valmis olen; odotan vaan hänen oikullisia määräyksiään.
Minä hoidan sitä hellästi kuin äiti sairasta lastaan. Minä syötän sitä ja hellin niinkuin ruttoa povellani; sillä samalla kuin minä sitä intohimoisesti rakastan, samalla minä sitä tulisesti vihaan.
Minä olen sille liian suuren vallan antanut, ja nyt se minussa joka hermon hallitsee. Se kiertää voimakkailla käsillään ympäri minut, niinkuin humala tukiseipäänsä. Ja vaikka minun järkeni, minun parempi minäni, sitä syvästi vihaa, niin irti minä en pääse, sillä minä olen tottumuksen orja.
Kun minä joskus hänen viekotuksistaan huolimatta koetan työtäni jatkaa, niin silloin se parhaan taitonsa liikkeelle panee. Se kuiskuttaa minulle korvaani tuhansia esimerkkejä siitä, miten liiallinen työnteko on monenkaltaisiin sairauksiin syynä ollut ja paljon muuta se kertoo. Ja kun minä kotvan hänen laverruksiaan kuuntelen, niin tunnen minäkin todella milloin piston rinnassani, milloin muuta tuskaa ja työni minä heitän.
Senjälkeen kiusaajani minut milloin minnekin viekoittaa, useimmin hänen lempipaikkaansa joka on — vuode.
Kun minä ensin hänet tuntemaan opin, niin silloin hän silmissäni kauniille näytti ja suloisilla kuvilla minun sydämeni hänen läheisyydessään täyttyi. Ja minä hänen suutelevien huuliensa mehusta juovuin. Ja minä häntä syleilin illoin ja aamuin, päivin ja öin ja aina minun lempeni oli muuttumaton, sillä en minä hänessä mitään rumaa, enkä mitään pahaa nähnyt.
Mutta nyt?!