— Minä olin silloin mustalaispojan kokoinen. Tuo määrittely ei ole tietystikään kaikkein tarkimpia. Mutta miksikäs te siitä tulisitte, vaikka tietäisitte minun silloisen ikäni paremmin kuin viisi sormeanne! Minä nyt olin siis täsmälleen "mustalaispojan" kokoinen siihen aikaan.
Minä tapasin sen eräänä päivänä aivan äkkiarvaamatta edessäni; sen nimittäin josta minä kertoa tahdon. Ja se oli omituista että me molemmat heti ensi näkemällä mielistyimme toisiimme. En minä nyt sentään hänen tunteitaan voi niin varmaan taata, mutta omat tunteeni minä kyllä tiedän.
En muista enää mitä me ensi tapaamisemme hetkenä oikeastaan keskustelimme, mutta ehk'ei se ollut tärkeää, eikä se ainakaan ollut tähän kuuluvaa.
Ystävyytemme alkuaikoina minä kävin häntä usein tapaamassa, joskus moniaita kertoja päivässä. Hän ei kylläkään tullut minua koskaan tapaamaan, mutta siihen oli kait aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän oli saattamaton; hän ei voinut liikkua.
Tämä ystäväni omasi erinomaisen kyvyn luoda ihmisestä ulkonaisen kuvan, ja asettaa se ihmisen itsensä katseltavaksi. Ja juuri se ominaisuus veti, ainakin minua, yhä lujemmin hänen yhteyteensä.
Muuten on se aivan tavallinen luonnonilmiö, että tuommoiset saattamattomat, paikoillaan-olijat, saavat jonkun erityisen omituisuutensa, jonka taidon, tai erikoisuuden näytteleminen heille tuleekin tavallisesti oikein elämän tehtäväksi; niin oli tässäkin käynyt. — Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vahvemmaksi meidän ystävyytemme muodostui.
Olin sitten jo suuri tyttö, kun eräänä maanantaiaamuna tunsin erityisen voimakasta halua tavata ystävääni. Minä olin edellisenä iltana ollut muutamassa tanssi-tilaisuudessa ja rakastunut erääseen nuorukaiseen oikein "silmittömästi", niinkuin sanotaan, kun tästä asiasta tahdotaan oikein vaikuttavasti ja voimallisesti puhua.
Ystäväni oli vähitellen muuttunut semmoiseksi neitosten — jopa nuorukaistenkin — ystäväksi, joilla välistä on hyvinkin suuri osa näyteltävänä, rakastuneihin ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Minä luonnollisesti myöskin kapusin ensimäisenä hänen luokseen. Minä juttelin hänelle sydäntäni polttavat asiat ja hän vaieten kuunteli. Enkä minä häneltä muuta selvitystä saanutkaan kuin että: kyllä hän muka luuli pojan minusta pitävän, näytinhän minä muka niin nuorekkaalta ja kauniiltakin. Ja minä palasin hyvin lohdutettuna hänen luotaan. "Kaunis", "nuorekas", ne ystäväni arvostelut hivelivät niin suloisesti sydäntäni. Saman mairittelevan lausunnon olin häneltä monasti ennen jo ottanut ja se kai se ystävyyttämme lujittikin.
Siitä on kulunut jo pitkät ajat, kun ensikerran ystäväni luona kävin, rakkaus-asiaini pakottamana. Meidän perheemme on senjälkeen hajaantunut, vanhusten kuoleman ja sisaren ja veljen naimisiin menon kautta. Minä yksin olen vielä naimaton ja elän rahaini koroilla, sillä me joka lapsi saimme periä joltisenkin summan.
Perinnönjaossa pyysin minä, ja sain myöskin hoitooni tuon "saattamattoman". Minä rakastin häntä suuresti ja täytyihän minullakin olla joku jolle lempeäni tuhlasin.