Kun minä sitten lattialta kokoilin ystäväni palasia, niin jokainen pala toisti minulle saman minkä isopeili äsken oli sanonut. Se suututti minua siihen määrään, että kokosin palat säkkiin, menin ulos, asetin säkin kivelle ja hakkasin toisella kivellä säkin päälle kauvan. Vasta sitten kun arvasin, ettei palasista enää yksikään kykenisi minun naamaani kuvastamaan, lopetin työni.
Onneksi ei minua kukaan tavannut työssäni, sillä palvelijanikin sattui olemaan poissa kotoa; muuten minä nyt ehkä istuisinkin Niuvanniemessä.
Kun ystäväni senjälkeen kyselivät peilini kohtaloa, selitin heille, että olin vahingossa kaatanut tuolin peiliä vasten sillä seurauksella, että lasi putosi sirpaleina lattialle.
Olen jälleen hankkinut uuden peilin; ostinkin sen parhainta, puhtainta lasia. Mutta kun ensikerran tämän uuden eteen asetuin, niin huomasinpa suuresti erehtyneeni siinä, että olin parhaan valinnut, sillä varmana ja itsetietoisena vakuuttaa nykyinen edeltäjänsä tuomiot tosiksi. Ja minä onneton en voi nyt edes lohdutella itseäni peilini huonoudella.
Ratsastaja.
Oli kerran nuorukainen, joka ratsasti valkealla ratsulla läpi ihanan, metsäisen seudun. Se hevonen oli niin raju ja se laukkasi eteenpäin ilman suitsia. Mutta eipä tahtonut nuorukainenkaan hevosta suitsittaa, ei tahtonut sen juoksua hillitä eikä päämaalia sille määritellä.
Eteenpäin vaan! sama sitten minne! loisti sen nuorukaisen sinisistä silmistä.
Se seutu oli niin ihana, ja se valkea hevonen niin nopea ja mieli sillä nuorukaisella niin täytenä iloa ja riemua, että se tunnelma sanoiksi pyrki:
— Suuri, suuri ja mahtava on elämä! Kaunis, kirkas ja ääretön on riemu! En tiedä minä minne menen, enkä tunne kusta tulen. Mutta lennä ratsuni, lennä! kiidä villinä, hulluna yli viheriöitseväin kenttäin. Kuleta minut kauas yhä ihanimpiin oloihin, sillä tämä on minun elämäni, tämä ijankaikkinen autuuteni. Ja minä tunnen, että tuolla jossain kaukana varttoo minua vielä suurempi onni, sellainen, jota ei kukaan vielä ennen minua tuntenut ole. — Kiidä eteenpäin valkea hevoseni, vie minut, vie onneni maahan! Siellä, siellä mun elämäni kulukoon ja siellä kuolemakin tulkoon — jos tulee.
Ja yhä korkeammalle kohosi selvällä taivaalla kulkeva kultainen aurinko, sillä se oli aamuhetki.