Ja riemun hurmaamana huuteli ratsastaja puille ja pensaille, linnuille ja kukkasille, kannustaen villiä, nelistävää ratsuaan.
Se nuorimies muisti kulkeneensa jo kauan, vain ei ennen näin ihanaa tavanneensa. Ja puut huojuttelivat hänelle vihreitä oksiaan, linnut virittivät laulujaan ja pienet kukkaset kumarsivat hänelle pieniä päitään kuin sadun prinssille ikään. Ja pehmyt sammal, jonka helmaan sen valkean ratsun kavio syvälle vajosi, riemuitsi onnestaan. Metsän Sinipiika ja muut Tapiolan jumalten ihanat tyttäret liehuivat hänen vierellään. Vuoroin heistä yksi, vuoroin toinen satulassa istuvan nuorukaisen syliin nousi, kädet kaulaan kiersi, suuta suikkasi ja poven povea vasten painoi. — Eikä tietänyt nuorukainen ääriä onnelleen.
Mutta kerran, kun päivä ylimmilleen ehti ja kuumimmin lämmitti, tunsi nuorukainen itsensä väsyneeksi ja hiljentynyt oli valkean ratsunkin ankara vauhti. Silloin laskeusi nuorukainen alas satulasta ja levähdytti itseään ja valkeata ratsuaan.
Levon jälkeen satuloi hän uudelleen ja kiisi pois, mutta vain harvoin vauhti enää entiselleen kohosi. Seutukin, ennen ihana, nyt vähitellen yksitoikkoisen kolkoksi vaihtui. Ja tuo ennen niin virkku hevonen kompasteli nyt usein ja suinpäin joskus ratsastajakin satulasta alas suistui.
— Mikä on tämä tie, jota ei minun hevoseni kulkea voi? huusi tuskaisena nuorukainen.
Ja ääni jostain kaukaa vastasi hänelle:
— Se on elämä! Se on tosi-elämä, ja sitä ei sinun ratsullasi kuleta.
Silloin loppui tyysten sen valkean ratsun voimat; se kompastui, kaatui, eikä noussut enää.
Syvän liikutuksen valtaamana seisoi mies kuolleen ratsunsa ruumiin vieressä ja kysyi ikäänkuin itseltään:
— Mikä se oli tuo hevonen?