Se sattui synkkänä sysimustana syyskuun sydänyönä. Vesi valkeassa vaahdossa voihkien valitteli, varmoja, vapisevia, vantteroita rantakallioita vasten hyökätessään. Eikä tuikannut tänä tapahtuma-yönä tuhansien tulisien tähtien taivaisista taajoista tarhoista tiukat tulet. — —
Tuollaisessa puvussa minun kertomukseni; sehän olisi jotain suuremmoista. Tuohan heläjäisi kirkkaasti kuin latinan kieli. — En minä latinaa kuullut ole, vaan olen kuullut sen, että se helisee. Mutta minä tunnen, ettei minussa ole miestä tällä tavalla koko juttua heläjyttämään ja tähän tapaan en siis voi jatkaa.
Nyt alan minä viimeisen kerran. Minä valitsen nyt yksinkertaisen suunnan, eli tyylin, miten sitä sanoisin. Ja jos en nyt vie sitä loppuun, niin minä pelkään, että tämä kertomus jää minulta kertomatta. Minä kuitenkin vakuutan, että se on aivan valmiina minun aivoissani ja minä tunnen miten kaunis, liikuttava ja jännittävä se on.
Se on kummallinen tarina. — Minä olin silloin nuori mies ja hän oli nuori nainen. Me molemmat rakastimme toisiamme. Mutta sitten eräänä iltana kun me taasen istuimme iltaa viettäen hänen kammarissaan, niin yhtäkkiä… — —
(Kertoja joutuu hämilleen.)
Niin tapahtui, että… — — —
Silloin he näkivät miten…!! —
Silloin he molemmat…!! — —
(Kertoja hätääntyy yhä enemmän)
Mutta…!!! — — —