(Aikoo lähteä. Palaa ikäänkuin alun löytäneenä.)
Niin silloin…!!!! — — —
(Lähtee. Mennessään melkein itkien. "Sittenkään" sanalle painoa.)
Se ei sittenkään alkanut oikein!!
Minun vihittyni.
Menin eräänä iltana toverini luo. Jo tervehtiessäni huomasin hänessä jotain erikoista; hän näytti suuttuneelta.
Tein puhetta ja kysyin ensimäiseksi leikkiä lasketellen: Miksi hahmos muuttui Kain?
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt kysyä, sillä se saattoi ystäväni vallan raivoon. Hän alkoi mittailla lattiaa edes ja takaisin ja siinä kulkiessaan piti hän minulle seuraavan saarnan, jonka saarnan kestäessä minulle ei tullut tilaisuutta ainoankaan sanan lausumiseen: — Tunnetko häntä? alotti hän. Minä onneton olen häneen katkaisemattomilla siteillä vihitty.
Ei siinä ollut pappia ei lukkaria, eikä siinä luettu eikä laulettu, mutta sittenkin. —
Jo nuoruudestani minä häntä tulisesti rakastanut olen, sillä se on suloinen ja hyvä.