"Kyllä me jo koetimme, mutta se tulee oven eteen."
"Tee niin, kuin minä käsken!"
"Olisitte, rouva, itse tullut katsomaan, kävinhän minä teitä pyytämässä. Ja mikä teille sitte kelpaa!"
Viimeiset sanat kuuluivat jo puoleksi oven takaa. Rouva olisi mieleensä nähden mennyt jäljestä opettamaan tuolle kelvottomalle parempaa käytöstä, mutta oli niin liian väsynyt, että istahti tuolille.
Mitään sanomatta Mari ja Katri nostivat sitte piirongin kulmittain, niin että oven aukosta runsas kolmas osa jäi sen peittoon. Sohva siirrettiin uunin eteen ja sängyt etemmäksi seinästä. Muut huonekalut asetettiin Helsingin muodin mukaan hujan hajan ympäri lattiaa, että ainoastaan pujottautumalla päästiin niiden välitse kulkemaan, varsinkin kuin huone ei ollut muutenkaan niin suuren suuri. Saatuaan täten oman asuntonsa — sillä miehensä huoneesen rouva Lajunen ei kajonnut — mielensä mukaiseen säännölliseen epäjärjestykseen päästi hän Marin rauhaan, mutta Katrin täytyi vielä sälyttää muistiinsa niin suuri joukko kaikenlaisia kosto-illallisiin koskevia asioita, että tavallinen kyökkipiian ymmärrys alkoi käydä riittämättömäksi, varsinkin näin maalla.
Tuli sitten lapsentytön vuoro, jonka Katri pälkähästä päästyään käski rouvan luo.
"Pidäkin nyt hyvä huoli lapsista, että saan rauhassa nukkua! Minua väsyttää."
Miina lupasi tehdä minkä voi.
Vihdoin rouva Lajunen joutui riisuutumaan ja levolle käymään. Miehensä poissa olo häntä ei kummastuttanut, hänhän muulloinkin oli aina tullut vasta myöhemmin.
Lehtori oli koko päivän puuhannut muuttotavarain kanssa ja väsynyt. Nähtyään illalliselta palatessa koti-ilman olevan täynnä ukkosta vetäytyi hän omaan kammariinsa ja istahti sohvalle odottamaan, mutta kun sänkykammarissa ei kuulunut niin pian sää selkenevänkään, torkahti hän ja kaatui hetkisen kuluttua kyljelleen siihen missä oli.