II.
Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt; hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei kuhnustelemista suvaittu.
Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.
Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.
Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.
Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!
Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin ja läksi ulos.
Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.
Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat asujamet jo ulkona töillään.
Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta, mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.