Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.
Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon. Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut laululintusien olopaikoiksi.
Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.
Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi sanaton kiitostunne kohti korkeutta.
Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.
Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."
Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä toisellensa.
Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta, jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.
Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa, josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle. Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin, ravinnon hakuun.
Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.