Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.
Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.
Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.
Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.
Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.
Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä päätään.
"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa. "Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi hän.
"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa käskyä.
Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.
"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee jäähtynyt, niin lämmitä?