"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."
Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.
Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.
Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen ensimmäisen lähelle.
Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa, vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.
Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti, kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti säikäyksestä.
Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin. Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois arkaväriseltä leningiltä.
Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta kimmurtelevia kaloja.
Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat uiskentelivat.
"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain. Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.