"Tarvitsethan sen itsekin."
"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa."
Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.
Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa painuivat hänen silmänsä pian kiinni.
Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan, tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen viehättävyyttä keskipäivän aikana.
Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.
Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän päänsä mätästä vasten.
Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.
Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.
"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.