Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista vieraista.
Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä odottamatonta hyvinvointiansa.
Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.
Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.
Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan, joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.
"Mitä sinä siellä puuhasit?"
"Karkoittelin muurahaisia", selitti lehtori viattomasti.
"Onko täällä niitä?" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.
"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa."
Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.