Siihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin oli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua semmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.
Tähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät kokonaan virkistyneinä.
Nytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti tunteneensa.
"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja hauskalta", virkkoi lehtori.
"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun ohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin", neuvoi lehtori.
"Mitäpä täällä on puuhaamista", vastusti häntä rouvansa.
"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle miellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia."
"Ehk'et ole ihan väärässä", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä vastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.
Vielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa, joll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen tuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata maalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä tunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.
Omituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin alkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata itseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän tuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi, että hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen tilaisuutta.