Mikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi ja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä aremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman vaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille kaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää väärin, sovun sotkemiseksi.
Lehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen pinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa kykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.
Nytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen. Mutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä ymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt moitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo myöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut suurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.
Jonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta elinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan kuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on omituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin rehtori kohta kokonaan kyllästyi "itsensä vaivaamiseen" ja palasi entisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia luonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut liian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti, kuin kukaan osasi edeltä päin arvata.
Mikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori ja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja kävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun rouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut häntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista kohteliaisuutta.
Vähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän puutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan kaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä usein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua. Tuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli kokonaan musertua sen taakan alle.
Rehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että muilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla vaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli häntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.
Jos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän, niin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin ei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi pitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen, koska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa seurasta.
Näin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin pihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja. Harvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko rehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti huuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo paljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla oloon.
Rouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin häipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista outoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen silmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt muita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä olla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut mieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän hänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.