IV.
Joutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat kirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin mitkään viljellyt marjat.
Eräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan kävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan marjikon varalle.
Hän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli mitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän myöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.
Viimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka kyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se ollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.
Lehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi hänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.
"Hyvää huomenta!" vastasi iloinen ääni. "Kyllä näitä marjoja on täällä teillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta."
"En minä sen tähden yrittänytkään." — Hän ei koettanut salata paon aiettansa.
"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina ruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai miten?"
"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä." — Lehtori tarkoitti yleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät, eikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.