Kotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.
"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun tunkeutumisestani teidän asioihinne."
"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin näette kaikki oikeassa valossa."
"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi. Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa valtaansa teidän ylitsenne?"
Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen havahtui suloisesta unesta.
"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."
"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään."
* * * * *
Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta apulaiseksi tutkimusten teossa.
Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja, joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.