Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili vaimoansa.
"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?"
"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista."
"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki, ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."
"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt."
Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa, mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.
Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.
Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut luopua.
Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan; neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.