Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.

Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri suuria aaltoja ilmassa.

Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.

Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.

Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen, uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.

Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.

* * * * *

"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi ylioppilaaksi.

Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.

Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi ruveta.