Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"
Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi, ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata, eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja pelon vaiheella.
Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä, johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi, oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään. Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan samaa koko pitkä vuosi.
Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa, johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla muilla mailla.
Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana, ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein muistanut hänen näköänsäkään.
Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.
Tultiin kutsumaan päivälliselle.
Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.
Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.
Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi jatkamaan syöntiänsä.