Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi, mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.
"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria, ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi kaikista."
Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:
"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten tietävät hänen taitonsa."
"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."
Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.
Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena, joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi sopi Kalle niin hyvin.
Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta, kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.
Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.
Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.