Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.
Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä, makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin mihinkään tosi toimeen.
Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta, että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät, helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi, olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."
Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.
Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään, olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.
"Pääset itse emännäksi", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle mieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä olikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut edes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia Notkolassa ollessaan.
IV.
Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä. Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.
Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti astua omaan kotiin.
Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta mustina.