"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja purskahti itkemään.
"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen verran, kuin itsekään kykeni.
Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat kallellaan.
"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen; eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin raskaalta tuntui pettymyksen paino.
"Kaatuuhan tuo!" nyyhkytti Liina uudestaan.
"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin valita lohdutustansa.
Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä, joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.
"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.
Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana, välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.
"Minäkö läävään!" kuului viimein.