"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle selittää ja rauhoittaa.
"En minä ikänä sitä tee!" vastasi Liina jyrkästi.
"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"
Sama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos sateesen!
"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?"
"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.
Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää, toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.
"Tulepas nyt syömään!" kehoitti hän.
Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja alkoi väristä.
Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä, iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä palavan kynttilän valoa.