Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän sängystä.
Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.
"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa me kyllä saamme kotoa tämän talven."
"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."
"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka aamusta iltaan."
"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!"
"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo nyt ensi aluksi."
"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden kerjäämään!"
Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:
"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja teemme sinne uudet kunnon kartanot."