"Jospa vain en tulisi sairaaksi."
"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja hyvää toivoa."
Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita valituksia.
Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.
Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta, luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni, pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.
Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi hän tahtoi tulevan asuntonsa.
Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.
Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.
Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen kävisi hirren veto sukkelammin.
Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan, neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan menevää.