Edelleen ajaessa pysyi Matti alkumatkan harvapuheisena, tavasta vain muistutellen hepoansa. Viimein hän yht'äkkiä virkahti:
"Kuulehan, Liena, tulisitko sinä meidän taloon miniäksi?"
"Mikolleko sitte vaiko Jussille?" ivasi Liena veitikkamaisesti hymyillen.. "Maltahan kun sentään ajattelen. Ensinnäkin on teillä niin kelvottoman siivotonta. Ulkona elukat oleksivat aivan rappusien edessä, niiden nurkkia pureksien, jopa osa porstuassakin, kuten tänään. Entäs se koko teidän pihanne! Jos minä sinne tulisin, pitäisi ainakin kevät- ja syysajoiksi hankkia vene, jolla saisin rappusilta läävään soutaa, ja sinä kai olisit soutajana, eikö niin? — Ja sisällä; no, pitäisinpähän minä siellä parempaa järjestystä."
"Sinä vain kaikki leikiksi käännät. Totta minä tarkoitan. Minähän sinusta vanhemmilleni miniän tekisin."
"Vai niin. No, pitäneehän minunkin sitte totta puhua. Kyllä minä sinusta pidän, Matti. Vaan osaakohan sinuun oikein luottaa? Ne siellä teillä tuntuvat niin pettelevän toisiaan. Mitenkä lieneekään sinun vakavuutesi. Sanopas, mihin tuo pussi on menemässä!"
Liena osoitti sevältä heinäin alta pilkistävää pussin suuta.
"Senpähän kohta näet."
Samassa reki kääntyi myllypihaan.
Matti pysäytti hevosensa puodin eteen, joka oli melkein kiinni maantiessä, ja pyysi Lienaa puotiin. Siellä hän otatti pöydälle koko kasat huiveja, käski Lienaa niistä valitsemaan itselleen parasta, kuiskasi puotimiehelle jotakin ja läksi puotipojan kanssa ulos, joka näkyi jo asiat tajuavan. Pussi palasi tuota pikaa kauppiaan makasiinista tyhjänä rekeen, ja Matti ajoi muun kuorman suoraa päätä myllyn ovesta sisään.
Jauhattajia ei sattunutkaan olemaan muita kuin pari pussimiestä. Matin riisuessa ja asettaessa hevostaan syömään loppuivat nekin jauheet, joten hän pian selvisi joutilaaksi muutamaksi tunniksi.