Tätä neuvottelua kesti monta viikkoa. Sen verran Matti kuitenkin sai aikaan, että vedettiin metsästä varalle enempi hirsiä ja kiviäkin koottiin runsaammin.
Hauskalta nyt työ tuntui Matista. Hän raatoi kuin karhu, vahvemmin kuin isänsä, vaikka hänkin vielä oli voimissaan. No, Matillahan olikin mieleinen toivo tavoitettavana.
Moneen kertaan Matti mietiskeli ja jo ulkonakin lumeen piirrustellen aprikoitsi, miten saisi kaikki kotiväen lukemattomat estelyt kumotuksi.
Viimein hän eräänä sunnuntaina jäi kirkosta suntioon ja ryhtyi Lienan kanssa asiaa perin pohjin harkitsemaan.
Liena oli koulussa oppinut piirrustelemaan kuvia monenkin laisia, vaikka juuri ei rakennusten pohjapiirroksia. Se taito tuli nyt hyvään tarpeesen. Illempana kotiin lähtiessään Matti pisti uuden asuinkartanon pohjakuvan taskuunsa.
Siinä Lienan mestariteoksessa oli kaikki muut vastukset saatu poistetuksi paitsi paikoilleen jäävän tuvan katon kääntäminen, joka jäi tarpeettomaksi liikatyöksi. Oli siihen myöskin uuden tuvan jatkoksi piirretty kaksi kammaria, jotka sentään voitiin jättää poiskin, jos Vaaran isäntä hyvin jyrkästi pani vastaan.
Kotiin ehdittyänsä ja riisuuduttuansa levitti Matti paperin pöydälle isänsä eteen, sanoen:
"Tuossa se nyt on uusi tuparakennus."
Siihenpä heti kaikki muutkin kokoutuivat ja Matin piti juurta jaksain selittää kaikki tyyni, missä oli ovet, ikkunat ja uunit, rappuset ja muut sellaiset.
"No, kylmiksikö ne nuo kammarit jätetäänkin?" kysyi emäntä. "Kuka sairas niissä sitte voi elää?"