Sattumalta, kenties salaisesta kutsustakin, kokoutui Vaaraan muutakin nuorisoa ja suntion vanhukset, niin että voitiin vierasten puolesta ryhtyä tupakaisten pitoon, ja ne silloin pitemmittä mutkitta ja verukkeitta vietettiinkin nyt asuttavana olevassa ainoassa tuvassa.
Kuuliaiset jätettiin kesemmäksi, vaan usein Liena kävi Vaarassa katsomassa, miten seinät kohoamistaan kohosivat, ja tinkimässä kasvitarhan alaa sekä kylvämässä siksi erotetun hyvämaisen peltokaistaleen ulkolaitaan, loitommaksi työmiesten jaloista, kukan siemeniä.
Häät vietettiin jo uudessa tuvassa, vaikka siitä vielä silloin puuttui uuni ja lattiakin oli vain hätävaraksi paikoilleen asetettu eikä ikkunoita ollut hituakaan. Tarkenihan siinä kesäiltana ja yönä tanssiessa niinkin.
Näissä häissä eräs siistipukuinen, vähän herrasmieheen vivahtava nuorukainen hyvin ahkerasti piti tanssia vireillä, enimmäkseen, melkeinpä yksinomaan tanssien vain talon tyttären Anna Maijan kanssa ja hyvin ihastuneesti hänen silmiinsä katsellen.
Tämä nuorukainen oli Salonmökin Janne, joka äskettäin oli kaupungissa päättänyt oppiaikansa ja valmiina nikkarimiehenä palannut kotiseudulleen vähän levähtämään ja harrastelemaan. Tosin hän oli aikonut parin viikon kuluttua lähteä suurempiin työpaikkoihin, mutta Anna Maija hänet tänä iltana niin lumosi, että hän vastustelematta suostui Vaaran isännän pyynnöstä jäämään ikkunain ja ovien tekoon uuteen tupaan, vaikka hänelle siitä työstä ei luvattukaan niin suurta palkkaa, kuin kaupunkipaikoista olisi saanut. Niinpä hän seuraavana päivänä kävi salolta noutamassa työkalunsa ja vanhan äitinsä ja asettui toistaiseksi riiheen asumaan ja nikkaroimaan.
Syksymmällä ei enää muita ansiopaikkoja kuulunut etäämmälläkään. Olihan siinä kyllin syytä pyytää Vaaran isännältä, uuden tuvan valmistuttua, toista tupaa nikkarin työhuoneeksi ja, isännän viimein vaikka vähän vastahakoisestikin suostuttua, asettua siihen talvikaudeksi korjailemaa pitäjän herrasväen rikkinäisiä huonekaluja, jopa tekemään uusiakin.
Liena, päästyään Vaaraan miniäksi, ryhtyi heti panemaan toimeen parempaa järjestystä ensinnä maitokammarissa, jonka hoidon emäntä mielellään jätti hänelle. Pääsihän hän siten siitä huolesta, arveli emäntä itsekseen. Niinpä hävisivät sieltä kerrassaan kaikki tomukasat.
Asuintuvan lattia ei vielä ollut ehtinyt varsin pahaksi mustua, ja Liena nyt tietysti piti huolta, että se edelleen mustumaan ei päässytkään. Tämä tosin tuntui välistä vähän liialliselta emännän mielestä, niin että hän jo yritteli sanomaan: "mitä tuosta nyt joka pyhäksi viitsit hangata? likautuuhan se kuitenkin." Mutta kun Liena säveästi vastasi: "no, hyvä äiti, emmehän nyt rupea liassa elämään", ei emäntä sentään lujemmin huolinut vastustaa, ajattelihan vain: "kun ehtii ja viitsii, niin pesköön vaikka joka päivä."
Pitkään aikaan ei emännällä nyt ollut mitään salailemisen syitä. Sisar Marin mies oli parannut, niin että he nyt kesäiseen aikaan tulivat toimeen avuttakin. Isäntä toi kylliksi kahvia rukiitten sekaan, sokuria ja muita talon tarpeita, eikä nyt myöskään enää tarvittu teettää kylässä joka kohtaa, kuten ennen Lienan tuloa, sillä hän osasi ja ehti itse paljon, opettipa vielä Anna Maijaakin.
Huomattuaan Lienan taitavaksi alkoi emäntä vähitellen kysellä häneltä neuvoa, ensin tosin aristellen, että ei liiaksi luopuisi emännän arvostaan, vaan sitte yhä useammin ja suorempaan, ja jos Anna Maija jotakin kysyi äidiltään, neuvoi äiti häntä Lienan luo.