Tällä selityksellään emäntä tahtoi pelastaa tytärtänsä pulasta.
Anna Maija ryntäsi itku kurkussa ulos.
"Eikö sinulla ole muita kaupungin tuomisia?" kysyi isäntä Matilta, ikään kuin ei olisi huomannutkaan emännän ilmoitusta. "Vai ihastuitko sinä niin lihan löydöstä, että unhotit kaikki ostokset sikseen?"
Matti pistäysi noutamaan ison kontin ja kaivoi siitä esiin pussin toisensa perästä.
"En toki jättänyt; on niitä kontissa. Tässä on herrasryyniä, tässä vehnäjauhoja, tässä kahvia ja tässä koko pikku pää sokuria. Onpa tuossa teetäkin. Ja neuloja koko ropakko, kun kuulin äidin niitä kaipaavan. No, Jussi, tulepas tänne osalle. Kas, tästä saat koko kahmalosi täyteen oikeita sokurikakkuja. Mutta menepäs nyt tarjoamaan isälle ja äidille; Lienan ja Anna Maijan pitää myöskin saada, ja tehneehän se Mikonkin mieli, vaikka hänelle olisi parahiksi, jos jäisikin ilman, kun jo kävi omin lupinsa pussissa."
"No, Anni, eikö näistä sinulle riitä?" kysyi isäntä.
"Kukapa tuota arvasi teidän niitä ostelevan."
"Senkö tähden piti niitä salaa muka hommata? Ikään kuin minä en vanhastaan tietäisi, että vehnäsiä kuitenkin tavalla tai toisella laitat jouluksi. Heitä sinä pois se salaamisen puuha. Nyt meillä on kuitenkin monet silmät näkemässä.”
"Näkyypä olevan ja varsinkin Lienalla”, tuli emäntä äkeissään lausuneeksi, ehtimättä ajatella, että ne sanat olisivat saattaneet pahentaa hänen ja miniänsä väliä.
"Älä syytä Lienaa, kun on syy itsessäsi. Sano, että parempaa miniää et olisi mistään saanut. Vai eikö pysty töihin taikka tekeekö mitään salaa?"