Emännän täytyi mielessään väkisinkin tunnustaa isännän sana todeksi, mutta julki hän ei sitä lausunut, eikä isäntäkään häntä enää huolinut pahemmin ahdistaa, kun jo näytti vähän häpeissään olevan muutenkin.
Liena puolestaan ei huolinut takertua emännän syytökseen, varsinkaan kuin isännän puolustus tuli sille vastapainoksi.
Tällä välin olivat Matti ja Mikko riisuutuneet alusvaatteisilleen, kuten niillä seuduin oli tapana tuvassa oleskellessa, ja Mikko ripustanut tamineensa aivan Matin vaatteiden viereen. Siellä hän, vielä Matin poistuttuakin jotakin käsityötä itsellensä katselemaan, käpisi ikään kuin omia taskujaan kaivelemassa. Yht'äkkiä kuului pieni naksaus ja samalla Mikko riensi pois vaatteiden luota tuomaan isälleen todistusta.
"Liena, luepas sinä tämä kaikkein kuullen, sinähän paremmin osaat", virkkoi isäntä.
Lienan lukiessa todistusta ääneen kääri Mikko jotakin paperiin ja pisti sen kiireimmiten seinän rakoon.
"Hyvähän tämä sinun paperisi on", sanoi Liena äkisti Mikolle, jonka puuhia hän oli koko ajan pitänyt silmällä.
Mikko säpsähtäen tuli pois seinän luota ja oli hyvän mielen näköinen kiitoksesta.
"Hyväksihän ne sitä siellä koulussakin kiittivät. Mutta eipä ne tätä miestä itseään asuinpaikassa niinkään ylistäneet; sanoivat täytyvän häneltä pitää silmällä pikku tavaroita."
"Mikko, Mikko, mitä ne sillä tarkoittivat?" kysyi isäntä hyvin huolestuneen näköisenä. "Selitäpäs nyt itse suoraan koko asia!"
"Enhän minä muuta kuin kerran löysin sieltä pöydältä pienen suutarin markan ja sillä ostin makeisia."