Emäntä se näin tunnusti miniänsä ansiota.
"Näetkös nyt, mikä kapoittain menee syrjäänkin päin, vaikka sitä ei ennen pidetty luvussa?"
"Mutta arvatkaapa, paljoko saatiin kaikesta, kuin meiltä on myöty tänä vuonna."
Kun vastausta ei kuulunut, luetteli Liena kaikki eri tavarat hintoineen ja mainitsi lopuksi niiden yhteisen summan.
"Mihin ihmeelle ne rahat sitte ovat menneet kaikki?"
Sitä Liena ei tiennyt, kun rahat olivat olleet isännän hallussa eikä ollut käynyt häntä vaatia tilille kaikista ostoksista ja muista menoista.
Eipä isäntä itsekään muistanut muuta kuin suurimmat summat: jauhomatot, verot, piian palkan ja sellaiset. Oli hänellä myöskin tarkassa muistissa säästösumma, joka oli elosalvon nurkkaan kätkettynä. Mutta se oli jotenkin pieni Lienan myöntisumman rinnalla, niin että isäntä tuli oikein pahoilleen, kun ei ollut menoja kirjassa, että olisi näkynyt, mikä oli kulunut välttämättömiin, mikä joutavampiin.
Hän mietiskeli vähän aikaa. Ei hänen sentään oikein tehnyt mieli uskoa koko rahastoa Lienan haltuun, se kun näet pyrki tuntuinaan liian sopimattomalta isännän arvolle; vaan eipä hän muutakaan neuvoa keksinyt.
"Taitaa olla parasta antaa rahatkin sinulle, sittepähän panet kirjaasi joka pennin."
"En minä huoli niitä vastuksikseni. Jos vielä joku varastaisi, niin luultaisiin minun hukanneen. Pitäkää te itse vain rahat."