"Eipä niinkään", vastasi Lienan puolesta isäntä. "Sinun ei tarvitsisi ilmaiseksi syöttää Jannen joukkoa."
"Pitäisikö heille joka siru punnita."
"Se olisi tarkoitus. Oppikoot ensin tulemaan toimeen omilla ansioillansa eikä luottamaan muihin. Ei siitä hyvää lopuksi tule, jos alussa valmiilla elävät."
"No, minusta he tuntuvat olevan omaa perhettä eikä vierasta."
"Laitetaan sitte niin, että ollaan kaikki yhdessä leivässä."
Isäntä läksi ajamaan.
Emännältä unhottui tämän keskustelun tähden varsinainen asiansa, jota varten hän oli tullut ulos: napinreikä-silkin tilaaminen.
Kaupungissa huomattuaan todeksi voisäästön vajauksen, kuten Liena jo oli arvannut, mietiskeli isäntä koko kotimatkan, millähän keinolla nuo vehkeet paraiten saataisiin estetyksi. Jo ajatteli hän hankkia lukkoa voiastiaan, mutta hylkäsi sen tuuman; sillä jospa voi siten säilyisi, jäisihän maito, liha ja paljo muutakin vielä vaaraan. Eikä muutenkaan tuntunut sopivalta tavarain kätkeminen lukon taakse talon varsinaiselta emännältä.
Kotiin saavuttuansa ryhtyi hän koko oman perheen koolla ollessa, jopa Anna Maijankin kuullen selittämään, että sellainen järjestys kuin tähän asti ei käynyt päinsä, koska eri leivässä olosta ei kuitenkaan näyttänyt mitään tulevan. Sen tähden oli parasta ruveta yhteen leipään, sittehän ei tarvinnut mitään ruoan sissimistä käyttää.
Tämä päätös oli kaikille mieleinen, varsinkin emännälle, joka siten pääsi ikään kuin taakasta, sillä sinä tuo kotivarkaus kuitenkin oli, vaikka hän itse sitä ei siksi tunnustanut, joten vaikea vanhasta tavasta eroaminen pysyi hänellä vieläkin vaikeampana.