Mielellään sen tarjouksen otti vastaan myöskin Janne. Eihän nyt talvella ollut tiedossa mitään erityistä rahan ansiota eikä kesän tulojakaan varsin kosolta enää ollut säästössä, kun näet Janne ei vielä ollut oppinut pitämään kiinni pennistä.
Kului talvi eikä isäntä vielä huolinut vaatia yhteiseen kassaan Jannen vähiä ansioita; toivoi vain hänen itsestäänkin antavan sitte, kuin enemmän saapi kokoon.
Kuitenkin häntä vähän alkoi kiusoittaa, kun Anua Maija hankki muhkean "matamin talvipalton" sekä monta muuta vaatekappaletta, jotka näin talonpoikaisessa elämässä vähän vivahtivat joutavaan ylellisyyteen.
Kevään tullen läksi Janne etemmäksi ansiokkaampiin töihin ja lähetteli sieltä kesän pitkään silloin tällöin rahaa Anna Maijallensa, joka ne kaikki käytti tarpeihinsa, vai lieneekö säästänytkin, oli tietämätöntä, hän kun ei sitä kellekään ilmoittanut.
Vävyn poissa ollessa muuten kulki elämä hiljalleen, kuten ennen hänen muuttumistansa talon loisesta likeiseksi sukulaiseksi. Vävyn äidin olo talon yhteisessä elämässä ei näet paljoakaan vaikuttanut niin suuren perheen leivässä. Anna Maijalla nyt vain oli oma erityinen rahakukkaro sen sijaan, että hän ennen oli itselleen salakeinoilla rahaa neuvotellut.
Ensi lumen tultua syksyllä palasi Janne kesätöistään rikkaana miehenä, kuten Vaaran isäntä toivoi. Vaan eivätpä ne rahat hellinneetkään vävypojan tallesta yhteiseen rahastoon.
Odoteltuaan viikon, jopa parikin, eikö Janne toki arvaisi asiaa, otti isäntä sen viimein puheeksi.
"Kuules, Janne, meillä kun on elos yhteinen, niin pannaanpas yhteen ansiotkin. Minä ja Matti ansaitsemme auralla ja karjalla, sinä höylällä. Eikös niin?"
Janne ällistyi ja sitte loukkautui. Eikö hän muka ollut mies puolestansa hoitamaan omia asioitaan; pitikö hänen ruveta tekemään tiliä toiselle, joka ei edes ollut hänen vertaisensakaan sivistykseltä, vaativainen ukon rahjus vain.
Näin hän ajatteli, mutta ei kuitenkaan julki puhunut. Hän ääneti läksi isännän luota vanhaan tupaan ja istahti höyläpenkilleen asiata harkitsemaan.