Ylpeys, tuo poikamaisuuden sankaruus, ja järki nyt rinnustelivat miehen mielessä. Järki myönsi kohtuulliseksi isännän vaatimuksen, mutta ylpeys sittekin pääsi voitolle. Ei, hän ei mistään hinnasta ruvennut toisen palvelijaksi: johan hän sitä oli kylliksi kokenut oppiaikanaan; nyt hän toki jo saattoi olla oma isäntänsä.
Vaaran isäntä puolestaan joutui kahden pahan pulan väliin. Jos Jannen perhe oli eri leivässä, ei hänen kukkaroonsa siitä karttunut montakaan kymmentä markkaa, ja jos he pysyivät edelleen talon leivässä, jota nyt oli koetettu, meni heidän osansa ihan ilmaiseksi.
"Olkoonhan nyt sentään tällänsä tuota tuonemmaksi", arveli isäntä.
"Eivät he toki koko taloa tyhjäksi syö."
Ja sikseen se asia jäi.
Jannen palatessa kotiin oli Anna Maijalla ottaessaan häntä vastaan ollut sylissänsä kolmen kuukauden ikäinen poika. Tämä Junnu se nyt tuli isän silmäteräksi. Hänelle hän ensin nikkaroitsi uuden, muhkeaksi pitsatun kätkyen, vaikka jo tullessaan oli tuonut koko kolmekymmentä markkaa maksavat vaunut.
Olipa siinä muitakin omia töitä tehtävänä Anna Maijan tarpeiksi: piironki, jota ei ennestään ollut koko talossa millaistakaan, vaatekaappi, vetosänky, pesukaappi, tuoleja ja pieni pöytä.
Niitä tehdessä ja parhaan mukaan pitsaellessa kului aika jouluun saakka niin tarkkaan, että kylätöitä ei tullutkaan tehdyksi eikä noista omistakaan ehtinyt valmiiksi kuin puolet.
Kuitenkin oli Jannella kaiketi vielä kesäsäästöjä sen verta, että hän joululahjat kykeni ostamaan kaupunkilaisten tapaan. Ainakin hän niin teki. Junnu ei tietysti jäänyt unhotuksiin, päin vastoin häntä ikäisekseen tuli muistetuksi liiaksikin.
Kun aattoiltana sitte joulupukki ensi kertaa kaikkiansa kävi Vaaran talossa Jannen ostoksia antelemassa, ei isäntä enää malttanut olla virkkamatta:
"Kuulepas, Janne, riittääkö sinulla rahaa tuolla lailla kylvellä? Eikö Junnu tulisi toimeen vähemmälläkin? Enkä minäkään olisi pitänyt lukua näin koreasta piipusta."