Pääsi hän sentään viimein seisalleen, sai terävän viikatteen käteensä ja astui pitkään haukotellen työpaikalle etäällä toisten jäljestä.
Siellä kun hän yritti lyömään, tuntui lapaluu rusahtavan ja samoin niin oudosti naksahti toinenkin, kun oli viikatetta siirrettävä takaisin päin; ne ruskivat niin, että tulisirkkuset silmissä lentelivät, ja tuota kesti koko aamurupeaman, vähitellen sentään heiketen.
Nyt se vasta työ tuntui työltä ja Mikolle pyrki kyyneleet silmiin herumaan. Ei toki "aika mies" sentään kehdannut ruveta säännöllisen itkun tekoon, mutta aamiaisella hän virkahti:
"Isä, enköhän minä pääsisi lyseoon?"
"Ahah, viikateko se sellaista pani päähän?"
"Niin no, eihän tuo ole niittäminen hauskaa."
"Hauskaako sitte aina pitäisi olla! Ei, poika hyvä, ei missään ole aina hauskaa. Jospa siellä koulussa rupeat taas vehkeilemään, niin menevät hukkaan rahat ja aika. Herrastut vain siellä vielä enemmän, niin että sitte et ollenkaan kykene työn tekoon. En minä kuitenkaan jaksa kouluttaa sinua papiksi asti."
"En minä papiksi pyrkisikään. Jospa edes muutaman luokan saisin käydä, niin pääsisinhän paremmin puotiin taikka postikonttoriin, niin kuin Solisevan Heikki; hänellä jo kuuluu olevan palkkaakin."
"No, tuumitaanpahan tuota sitte tarkemmin. Tee nyt tämä kesä työtä; ei siitä ruumiille vahinkoa tule."
Nyt Mikko toivon elvyttämänä tarttui paremmalla innolla viikatteesen ja parin päivän kuluttua lakkasivat lapaluut naksahtelemasta.