Kävipä sitte kaupungin postimestari jouluvierailulla kauppiaassa ja sattui kertomaan, että hän mielellään ottaisi ylimääräisen kirjurin avukseen, kun itse jo oli vanha eikä oikein viitsinyt kirjoitella kaikkia kirjoitettaviansa.
Kauppias esitti Mikkoa, kiittäen häntä nöyräksi ja teräväksi pojaksi.
Hänet heti kutsuttiin sisään ja pantiin näytteeksi kirjoittamaan. Käsiala oli kyllin kelvollinen. Lisäksi kauppias vielä näytteli kirjoistaan Mikon tekemiä tilejä, jotka kaikki olivat siistit ja puhtaat.
Oli vielä yksi paha este vastuksena. Miten tulisi mies toimeen postikonttorin työssä, kun postimestarin ei omasta puolestaan kannattanut maksaa palkkaa muuta kuin nimeksi eikä postilaitos alussa maksanut mitään.
Tähänkin sentään keksittiin keino. Kauppias lupasi antaa ruoan ja asunnon, jos Mikko suostui olemaan hänellä konttorityössä, milloin jouti postikonttorista.
Miksipä Mikko sitä ei olisi luvannut. Seuraavana päivänä hän meni rehtorin puheille, joka häntä myöskin kehoitti ottamaan paikkaa, eli ei hänellä ollut halua lukea pitemmälle ja lupasi antaa erotodistuksen vast'edes, milloin sitä tarvittiin.
Näin joutui Vaaran Mikko uudelle uralle, vaan ei siitä mitään kotiinsa ilmoittanut; "ehtiihän tuo", ajatteli hän.
Työ sujui hyvin molemmissa paikoissa muutamia viikkoja.
Kauppias vähitellen alkoi luottaa Mikkoon yhä enemmän ja viimein antoi nimessään hänen kuitata ja tuoda postikonttorista myöskin vakuutetut ja sisäänkirjoitetut kirjeet, kuten hän jo ensi päivästä asti oli tuonut vakuuttamattoman postin.
Kerran hänellä niin ikään postikonttorista tullessaan oli taskussa kolme sisäänkirjoitettua kirjettä kauppiaalle tuotavana. Miten hän niitä siinä astuessaan sormillansa näpelöitti, niin tuntuikin yksi olevan auki. Hän heti tempasi sen silmäinsä eteen, ja kas! auki se tosiaankin oli; gummia oli kiinni pannessa liian vähän kostutettu, niin että kuoren kieli oli itsestään auennut, lakkaamatta kun kirje oli. Ja tuosta pilkutti kirjeen välistä kaksikymmenmarkkasen laita.