"Kas, eihän tässä olekaan rahaa, vaikka pitäisi olla kaksikymmentä markkaa!" kummasteli hän.
"Ehkä onkin lähettäjältä jäänyt panematta. Onhan tuota välistä ennenkin tapahtunut", kiirehti Mikko selittämään.
"Eipä tämä mies juuri helposti erehdy. Vaan saattaneehan tuo sentään joskus tapahtua tarkallekin."
Siihen se asia jäi. Sillä kun kauppias kirjoitti kirjeen lähettäjälle, että rahaa ei tullutkaan, vastasi hän kyllä muistelevansa panneensa kirjeesen setelin; mutta koska hän sentään ei muistanut niin tarkkaan, että olisi voinut sen valalla vahvistaa, lähetti hän saman summan uudestaan.
Tämän kepposen jälkeen Mikko ei muutamaan kuukauteen koskenut puodissa eikä konttoreissa mihinkään toisen omaisuuteen. Omatunto tarvitsi aikaa tottuakseen siihenkin, joka jo oli tehty.
Sattuipa sitte kevättalvella varsinainen postin-ekspeditööri tarvitsemaan viikkokaudeksi vapautta, mennäkseen katsomaan heikkona sairastavaa vanhaa isäänsä ja postimestari asetusten mukaan antoikin hänelle virkavapautta kahdeksaksi päiväksi sekä määräsi Mikon siksi ajaksi hoitamaan ekspeditöörin virkaa.
Mikko sai kirjeiden säilytysarkun avaimen ja ryhtyi työhönsä.
Lähtevän postin hän selvitti sukkelaan ja säännöllisesti. Samoin ensimmäisen tulleenkin postin. Kaikki vakuutettu posti samoin kuin sisäänkirjoitettukin tuli kirjoihin ja sitte kukin kirje, kelle oli menevä.
Postiljoonit selvitellessään vakuuttamatonta kirjekasaa löysivät yhden, jossa oli päällekirjoitus "Mikko Vaaralalle", ja antoivat sen heti hänelle.
Kiireen kähinässä Mikko pisti sen taskuunsa ja avasi vasta asunnossaan.