"Rakas Veli!" luki hän ja katsahti lopusta nimeä. "Kas vain, hyvinpä Anna Maija onkin oppinut kirjoittamaan. No, johan hän on opetellutkin monta vuotta. Mitäs hän sitte kirjoittaa?"
"Meillä täällä kotona on hyvin ikävät asiat. Me, taikka oikeastaan Janne, vaikka tiesinhän minäkin asian, tulimme ottaneeksi puodista minkä mitäkin pikku tavaraa, ja kauppias niistä otoista vaati Jannelta velkakirjan tässä pari viikkoa sitte. Nyt on hän isältä tinkinyt maksua siitä velasta. Eikä siinä kyllä. Isä toivoo ja on pyytänytkin Jannelta rahaa veronmaksuun, vaikka kyllä minä tarkkaan tiedän hänellä itselläänkin olevan. Niin, miten tästä nyt selvittäneenkään. Arvelin, että ehkä sinä sieltä, kun olet kaupungissa, voisit paremmin hankkia sata markkaa tai vähän runsaammin ja lähettäisit sitte minun taikka vielä paremmin kauppiaan nimeen. Maksaisimmepahan sitte, kuin tässä vähän ehdimme eläytyä ja Janne varmeta työn saantiin. Muuten sotkeutuu kotieloksemme kokonaan. Tiedäthän, että isän näpistä raha ei vähällä heltiä eikä ole hänen silmiinsä katsominen mikään leikin teko. — Pikaista vastausta odottava sisaresi Anua Maija."
Mikko luki loppuun ja luki uudestaan alusta.
"Ahah, vai on isä siellä taas urkkimassa toisten salaisuuksia. Kyllä nyt pitäisi siskoa auttaa pulasta, mutta miten saada rahaa?"
Tätä mietiskellen hän pistäytyi puotiin, seisattui seljin rahalaatikon kohdalle ikään kuin ulos katselemaan, ja vips! yksi seteli livahti hiljaa auki vedetyn laatikon raosta Mikon kouraan.
Puotikammariin palattuansa vilkasi hän saaliisensa ja huomasi sen kaksikymmen-markkaseksi.
"Alkuhan tuossa on," arveli varas, "mutta lisää vielä tarvitaan.
Eiköhän… Niin kyllä sen pitäisi käymän päinsä, jos vain sattuu."
Mietteissään istuskeli hän sen illan ja nukkui yönsä rauhattomasti, nähden unta, miten isänsä ahdisteli sekä häntä että Anna Maijaa salailemisesta ja vilpistelemisestä.
Aamusilla herätessä häntä äköitti isän loppumaton halu pitää kaikkia holhouksen alaisuudessa. Miksi ei kukin muka saanut hoitaa omia asioitaan.
Hän kaivoi arkustansa sievän hopeisen, luuvartisen sinetin, jonka ennen kansakoulussa ollessaan oli muutamilla karamelleilla itselleen narrannut eräältä kumppaniltaan, joka puolestaan oli sen saanut tädiltään, mutta ei voinut sitä itse käyttää, siinä kun oli vallan toiset kirjaimet kuin hänen nimessään.