"Sinähän nämä veit postikonttoriin?"
"Niin muistelen."
"Oliko näissä silloin nämä sinetit?"
"Sitä en muista", vastasi Mikko rohkeasti.
Parin päivän kuluttua saapui vielä kaksi samanlaista valituskirjettä ja kauppias huomasi kaikkein neljän koskevan samana päivänä lähetettyjä kirjeitä.
Kauppias ensin epäili Mikkoa ja koetti tutkiakin häntä, mutta turhaan.
Viimein hän ilmoitti asian viskaalille.
Tosin näytti viskaalinkin mielestä olevan syytä epäillä Mikkoa, mutta koska häntä vastaan ei mitään varmaa todistusta ollut, vaan päin vastoin kauppiaankin täytyi todistaa hänestä vain hyvää, jäi asia pitkällisten tutkintojen jälkeen lepäämään, kunnes joku sattuma toisi syyllisen ilmi.
Kauppias, jonka luona Mikko asuskeli, piti puoli pakosta työssään häntä koko juttuajan. Mikko taas malttoikin mieltänsä pitkän ajan, niin että jätti puotilaatikonkin rahat rauhaan eikä koskenut mihinkään vieraasen tavaraan. Kun hän sitä paitsi oli uuttera työssään, alkoi kauppias jälleen luottaa häneen.
Heti ensimmäisen poliisitutkinnon jälkeen oli Mikko kirjoittanut kotiinsa ja silloin vasta kertonut, millä tavalla hän oli joutunut apulaiseksi postikonttoriin, sekä sivumennen ilmoittanut, että häntä nyt epäiltiin rahakirjeiden avaamisesta, vaan vakuuttanut olevansa aivan viaton.
Vaaran isäntä ensin säikähti, vaan tarkemmin ajatellen kuitenkin luuli kerrassaan mahdottomaksi, että hänen poikansa, jota hän oli niin hartaasti ohjannut totuuden tielle, olisi voinut tehdä sellaista. Niinpä hän pian unhottikin koko asian.