Mutta sen sijaan emäntä ja Anna Maija aavistivat pahaa, varsinkin viimemainittu, joka juuri samaan aikaan, kuin tuo varkaus oli tapahtunut, oli veljeltään saanut paljon rahaa. Eivät he sentään kellekään ilmaisseet arvelujansa, eivätpä edes toinen toiselleenkaan. Salaileminenhan olikin heidän tapansa. Kauan he molemmat levottomina itsekseen odottelivat vielä pahempia uutisia, vaan kun niitä ei kuulunut, rauhoittuivat hekin vähitellen.
VI.
Runsas vuosi oli kulunut siitä, kuin vaaralaiset viimeksi Mikolta kirjeen saivat. Sen jälkeen hänestä ei ollut kuulunut hyvää eikä pahaa, niin että isäntä jo alkoi käydä levottomaksi, varsinkin kuin ei Mikko edes ilmoittanut sitäkään, miten tuo juttu päättyi.
Matin pystytellessä juhannuskoivuja rappusten eteen astua tallusteli pienoinen poika pihaan ja ojensi kaukaa kirjettä, sanoen:
"Tämä lähetettiin sieltä postikonttorista; sanottiin olevan sillä kiire."
Matti katsahti, huomasi kuoresta oudot postimerkit, jätti siihen koivun kallellensa reikään, jonka oli lomalla lyönyt kovaan maahan, ja riensi tupaan, jossa koko muu väki oli kuka missäkin juhlan vastaan oton puuhassa.
"Mistähän tämä lienee, koska sillä kuuluu kiire olevan, ja noin vieraat ovat merkitkin?"
"Avatkoon Liena ja lukekoon!" virkkoi isäntä hätäilemättä, vaan kuitenkin keskeyttäen työnsä, jona tällä kertaa olikin vain leikkikärrien teko lapsille.
Liena luki:
"Englannista 10 päivänä kesäkuuta 18.. Rakas Isä ja Rakkaat Omaiseni kaikki!"